Rakas päiväkirja...

Istun sohvalle ja mietin, mitä sitten. Olen pessyt pyykit, imuroinut, tyhjentänyt ja täyttänyt tiskikoneen, käynyt kaupassa ja tehnyt opiskelutehtäviä. Kello on vasta kaksi. Vielä monta tuntia päivää jäljellä. En mä voi vain istua sohvalla ja katsoa telkkaria. Mähän olisin hyödytön, tarpeeton. Jos sitten lähtis käymään kuntosalilla ja sen jälkeen lenkittäis koiran. Sitten pitääkin tehdä ruoka ja voishan sitä vaikka siivota vaatekaapin. Ainiin ja tenttiinkin voi vielä lukea. Niin ja ois kiva ilahduttaa ystävää ja neuloa hänelle vaikka jotain... Hetkinen. Mä olen sairaslomalla. Kärsin työuupumuksesta ja masennuksesta. Mitähän se lääkäri ja psykologi mulle sanoikaan. Niin, mun pitäis levätä. Rentoutua. Rauhoittua. Mutta, en mä pysty. Mun sisäinen ankara minä aloittaa heti sen itseni sättimisen, jos pysähdyn. "Laiskimus. Täällä sä vaan kotona rötväilet, kun muut paiskii töissä. Ei sustakaan ole mihinkään. Miten sä et muka jaksa, jos kaikki muut jaksaa!? Luuseri. Surkimus Ethän sä ole enää mitään, kun et töissäkään käy..." Ja tuota ääntä on todella vaikea hiljentää. Siihen ei auta muu, kuin se, että nousen sohvalta ja tartun seuraavaan tekemättömään hommaan. Psykologi ihmetteli, miksi olen itseäni kohtaan niin ankara ja säälimätön? 

Mistä tämmönen ankaruus itseä kohtaan sitten oikein kumpuaa?  Miksi en koe olevani merkityksellinen, jos "en tee mitään". Työminä on ollut mulle aina tosi iso osa mun identiteettiä. Se on ollut se puoli mussa, mikä on pärjännyt, onnistunut ja saanut kiitosta. Siinä olen ollut ihan hyvä. Nyt sitä ei enää ole. Toistaiseksi. Olen "vain" opiskelija. Hyppään uuteen, aloitan alusta. Olen se pahnan pohjimmainen, keltanokka, joka ei oikein vielä tiedä mistään mitään. Mulla ei ole sitä vuosien tuomaa kokemusta mihin nojata. Ehkä se on se mikä tekee olon epävarmaksi, heikoksi ja haavoittuvaksi. Sen asian hyväksyminen. Uuden tilanteen hyväksyminen. Muutoksen sietäminen. Sitäkö kriiseilen. 

Tilanne on taas ristiriitainen. Koska unelmanahan mulla on ollut jo muutamia vuosia päästä pienelle breikille työelämän oravanpyörästä, jossa olen polkenut lähes taukoamatta viimeiset 15 vuotta, jos en vähän enemmänkin... Ja enhän mä ole heittäytynyt tyhjän päälle lusmuilemaan, vaan mulla on selkeä suunnitelma. Opiskelen itselleni uuden ammatin,joka mua on kiinnostanut jo pitkään ja joka haastaa mua aivan uudella tavalla kuin vanha, tuttu ja turvallinen. Mä olin sinnikäs ja tein töitä usean vuoden päästäkseni tavoitteeseeni. Hikeä ja kyyneliä on vuodatettu ja nyt mä olen sen saavuttanut. Saanut tutkintokoulutuspaikan unelma ammattiin. Ja koska asioilla on aina jokin tarkoitus, niin niin tällä mun uupumisella/masennuksellakin. Tuli hetki, jolloin piti tehdä ratkaisu. Tai oikeastaan lääkäri sen ratkaisun mun puolesta teki, joten pääsin siinä aika helpolla. Lääkärin mielestä nyt on järkevintä, että keskityn uudelleen kouluttautumaan, jotta jaksan tehdä töitä vielä seuraavat 25 vuotta. Eli saan keskittyä siihen, mikä mua tällä hetkellä oikeasti kiinnostaa ja motivoi. Mulla olisi nyt mahdollisuus nauttia vapaudesta ja keskittyä opiskeluun, jos vain sallisi tämän itselleni. 

Nyt jos ottaisin järjen käteen ja miettisin tämän niin, että tuleva aika on minulle itselleni. Kuntoutan itseni taas työkykyiseksi ja viisaammaksi, niin että en enää itseäni tulevaisuudessa polta loppuun. Nyt mulla on noin 2 vuotta aikaa kasvaa ja kehittyä. Hoitaa itseäni. Tehdä itselleni tärkeitä asioita, keskittyä hyvinvointiin opiskeluiden ohella. Mä olen sen arvoinen ja olen sen ansainnut. 

Rakas päiväkirja...

Tänään pohdin itseäni. En ole varmasti se "tavanomaisin" masennus-potilas. ("Potilas". Kamala sana.) Psykologikin hämmentyi, kun BDI-testin tulos antoi niin huikeat pisteet ja ne ylti reilusti vakavan masennuksen diagnoosin. Minusta tuntui, ettei psykologikaan oikein ollut uskoa tulosta. Kyseli ja ihmetteli, tarkensi joitain kohtia. "Mites sinä nyt näin ajattelet?" No hitto, sanoppa se. Musta tuntuu, että sitä kun on lapsesta asti opetellut tietynlaisen roolin, niin siitä on aivan järkyttävän vaikea päästä eroon. Lapsuuden kotona ei saanut näyttää tunteita. Tai ei siitä ainakaan ollut mitään hyötyä, vaikka olisi näyttänytkin. Ei kukaan sitä noteeranut. Tai huomannut tai ymmärtänyt. Ja murrosiässä ajattelin, etten halua rasittaa vanhempia omilla ongelmilla, koska heillä oli ihan riittävästi omia ongelmia. Sitä yritti vain olla mahdollisimman huomaamaton, mauton ja hajuton. Oli helpompi sulkeutua vain hiljakseen omaan huoneeseen ja kirjoittaa oma kurja olo päiväkirjaan tai tuntemattomille kirjeystäville. Sitä vain yritti sitkutella eteenpäin läpi murrosiän kriisien. Yksin. Onneksi mulla oli ystävä (ystäviä) Ilman häntä/heitä en olisi selvinnyt. 

Miltä masennuksesta kärsivä ihminen sitten näyttää? Stereotypia on varmasti se rasvainen tukka, resuiset vaatteet, ilmeettömät kasvot... Mutta ei, masennus ei näy päälle päin. Mä kyllä jaksan hymyillä ihmisille, jaksan kammata hiukset ja huolehtia hygieniasta. Haluan jopa pukea siistit, kivat vaatteet päälle, kun lähden ihmisten ilmoille. Keskustelen asiallisesti ja jopa vitsailen ja nauran. Ei musta näe ulospäin, että olen masentunut. Se on se sisäinen maailma mikä on ylös alaisin. Ne omat äänet pään sisällä, jotka sulle kuiskuttaa niitä ilkeitä asioita, mitkä saa sut ajattelemaan itsestäsi negatiivisesti ja pelkäämään tulevaisuutta. Ne ajatukset tulee jostain niin syvältä, että sitä ei voi käsittää. Niiden ajatusten kanssa painiminen on se, mikä syö ja vie voimia. Sitä huomaa puhuvansa itsestään alentavasti. Ei luota enää itseensä ja omiin taitoihisa. Pienetkin pettymykset tuntuu kaatavan koko maailman. Mä olen onnekas, koska tiedostan näitä ajatuksia ja sen kehän johon ajaudun. Jotain sentään olen oppinut neljän vuoden terapiassa. Tiedostamaan nämä ajatusmallit mitkä alkaa pyörimään päässäni, kun mieliala laskee ja sumuverho laskeutuu niskaani. Se ristiriita omassa päässä onkin melko hämmentävää. Sä tunnistat nää ajatukset, mutta et mahda niille minkään. Järjellä yrität itsellesi selittää, ettei ne pidä paikkansa, mutta kun se tunne on niin voimakas. Ja selittämätön ahdistus mikä voi iskeä aivan yllättäin, varoittamatta tavallisessa arjen tilanteessa. Sitä on vaikea hyväksyä, kun siihen ei löydy mitään selitettävää syytä. Miksi mä tunnen näin. Mene pois. En halua tuntea näin. 

Rakas päiväkirja..

Missä sitä nyt sitten oikein ollaan? Ehkä kuitenkin avaan vähän taustoja. Vaikka tällä hetkellä kirjoitan tätä blogia vain itselleni, niin ajatuksena toive, että uskaltaisin jonain päivänä julkaista tämän kaikille. Koska tiedän, että meitä on täällä paljon, joka käy läpi tätä tai jotain tämän tapaista. Ja se, että tietää, että joku tietää miltä tämä voi tuntua, voi olla hyvinkin merkityksellistä. 

Nyt ollaan siis siinä, että lääkärintodistuksessa seisoo dg F32.11 (vaikka siinä kyllä vois lukea myös F33). Ensimmäisen diagnoosin olen saanut jo vuonna 2009, jolloin hakeuduin ensimmäistä kertaa lääkärinvastaanotolle työkaverin pakottamana. Ja siitä olen kiitollinen nyt ja aina. Muistan sen aamun, kun olin luvannut soittaa itselleni lääkäriajan. Työkaverini soitti ja kysyi: "Varasitko ajan?" - no en ihan vielä... "Nyt mä suljen tän puhelimen ja sä varaat sen ajan!" Ja, eihän siinä sitten enää mikäänmuu auttanut, kuin varata se aika terveyskeskuslääkärille. Ja siitä se pyörä lähtikin sitten pyörimään. Terveyskeskuslääkäri kirjoitti lähetteen psykiatriselle puolelle, jossa kävin noin 5 kertaa arvioitavana. Sen jälkeen tämä arvioija lähetti mut eteenpäin vielä johonkin arvioon, jossa mua haastatteli kaksi psykologia. Keskustelun lopuksi he totesivat mun olevan kiireellisen avun tarpeessa ja että saisin valita heistä toisen psykologikseni... Siinä sitten entententen valitsin... ja hyvän valinnan teinkin. Hänen luonaan kävin 4 vuotta intensiivisesti. Aluksi 3 vuotta kaksi kertaa viikossa ja viimeisen vuoden, kun lopettelimme terapiaa, "vain" kerran viikossa. Olihan siinä. Melkoinen polku tarvottavaksi. Välillä olin todella ahdistunut ja väsynyt. Mutta pääsin polun loppuun, aloittaakseni alusta. Tai ei ehkä ihan alusta, puolesta välistä.. tai jotain. 

Olin ollut masentunut varmasti nuoruudesta asti. Terapiaan mennessäni olin 30 vuotias. Olisihan sitä voinut mennä vähän aikaisemminkin. Sitä kun on elänyt suurimman osan elämästään mustan pilven alla/sisällä, niin eihän sitä osannut ajatella edes, että voisi olla jotain muuta. Jos on tottunut johonkin, niin siihen parempaankin voi olla vaikea tottua. Masennus luo identiteetin, jos sitä on sairastanut lähes koko ikänsä. Mutta, mä opettelin uuteen. Mulla oli parempi olla itseni kanssa. Olin tyytyväinen omaan itseeni ja itseni seuraan. En tarvinnut muita pönkittämään itsetuntoani. Luotin itseeni. Oli helpompi hengittää. Aamukahvin juominen kotini portailla auringonpaisteessa, lauantai eikä mitään tekemistä. Ah. Saatoin vain nauttia siitä mitähän mukavaa päivä toisi tullessaan. 

Tästä aurinkoisesta lauantaiaamusta on nyt vierähtänyt se 10 vuotta. Vuosi sitten, oireet alkoivat palata. Tai  no, oli niistä ollut viitteitä jo aikaisemminkin, mutta vuosi sitten aloin tunnistamaan niitä. Olin ahdistunut. Väsynyt. Eristäydyin. En halunut tavata ihmisiä. Sulkeuduin. Mikään ei tuntunut oikein miltään. En saanut enää samaa iloa ja nautintoa harrastuksista ja asioista, joista olin ennen nauttinut. Se oli omituista. Jatkoin kuitenkin elämää. Pidin lomaa 2 kk ja päätin, että "Noniin, parannuin." Vaihdoin työpaikkaa ja aloitin opiskelut. Päivät töissä, illat opiskellen ja vielä harrastaen. Huolehtien kodista ja arjesta. Päämääränä päästä jatkamaan opintoja. Kova stressi opiskeluista. Vuosi vierähti. Pääsin tutkintokoulutukseen. Vaihdoin työpaikkaa. Pettymys uudesta työpaikasta. Taakka kävi liian raskaaksi. Sama tuttu sumuverho laskeutui hartioilleni. Töihin ahdisti mennä. Itketti. Viikonloppu ei riittänyt palautumiseen. Väsytti. Väsytti. Väsytti. Flunssakierre jatkui. Ystävä sai mut älyämään mistä on kyse. Olen taas masentunut. 

Rakas päiväkirja...

En tiedä mistä aloittaa. Mistä tähän on tultu. Mikä johti mihinkin ja milloin sen tajusin. Mutta, onko sillä edes merkitystä. Nyt on nyt. Ehkä tärkeintä olisi tarttua hetkeen. Kuunnella, tunnustella ja aistia, miltä musta tuntuu juuri nyt. Tässä hetkessä. Mutta ei, ajatukset vaeltaa sinne ja tänne. Mieli on levoton. Ne ei pysy hetkeäkään tässä hetkessä. Ne haluaa paeta, ne haluaa löytää vastauksia. Ne haluaa olla toiveikkaita, pirteitä ja iloisia. Ne haluaa uskoa tulevaan, haaveilla ja unelmoida. Mutta, siitä huolimatta mitä ne (onko "ne" yhtä kuin minä?) haluaa, ne ei pysty siihen tässä hetkessä... Rinnassa puristaa. On vaikea hengittää, raskasta. Joudun tekemään töitä, että saisin hengitettyä syvään ja sitten puhallettua ulos. Tuntuu, ettei keuhkot täyty vaikka kuinka hengitän. Ahdistaa. Rauhaton olo. Haluan juosta, huutaa ja kadota. Haluaisin itkeä. Mutta en jaksa. Olen ja odotan, että tämä tunne häviäisi ja tilalle tulisi rauha ja levollisuus. Tiedän, että se vielä tulee. Nyt vain kun jaksan taistella tämän harmaan pilven läpi. Mä jaksan. Olen aina jaksanut. Ja vielä mä näytän, nousen täältäkin entistä vahvempana. Mutta, entäs jos en vain jaksakaan. Jos antaisin kerrankin periksi. Luovuttaisin. Antautuisin. Onko mun aina pakko jaksaa. Olla se vahva, joka pärjää kyllä. Kuka ei rasita omilla ajatuksillaan muita. On se iloinen ja pirteä, hauska ja energinen. Joka aina ajattelee ensin muita ennen itseään. Onko muilla varmasti hyvä olo, miten voisin ilahduttaa heitä. Kuka ajattelee minua? Kuka ilahduttaa minua? Kuka pitää huolta mun jaksamisesta? Sen pitäisi olla minä. Ja nyt mä päätän, että se olen minä. MINÄMINÄMINÄ.