Rakas päiväkirja...

En tiedä mistä aloittaa. Mistä tähän on tultu. Mikä johti mihinkin ja milloin sen tajusin. Mutta, onko sillä edes merkitystä. Nyt on nyt. Ehkä tärkeintä olisi tarttua hetkeen. Kuunnella, tunnustella ja aistia, miltä musta tuntuu juuri nyt. Tässä hetkessä. Mutta ei, ajatukset vaeltaa sinne ja tänne. Mieli on levoton. Ne ei pysy hetkeäkään tässä hetkessä. Ne haluaa paeta, ne haluaa löytää vastauksia. Ne haluaa olla toiveikkaita, pirteitä ja iloisia. Ne haluaa uskoa tulevaan, haaveilla ja unelmoida. Mutta, siitä huolimatta mitä ne (onko "ne" yhtä kuin minä?) haluaa, ne ei pysty siihen tässä hetkessä... Rinnassa puristaa. On vaikea hengittää, raskasta. Joudun tekemään töitä, että saisin hengitettyä syvään ja sitten puhallettua ulos. Tuntuu, ettei keuhkot täyty vaikka kuinka hengitän. Ahdistaa. Rauhaton olo. Haluan juosta, huutaa ja kadota. Haluaisin itkeä. Mutta en jaksa. Olen ja odotan, että tämä tunne häviäisi ja tilalle tulisi rauha ja levollisuus. Tiedän, että se vielä tulee. Nyt vain kun jaksan taistella tämän harmaan pilven läpi. Mä jaksan. Olen aina jaksanut. Ja vielä mä näytän, nousen täältäkin entistä vahvempana. Mutta, entäs jos en vain jaksakaan. Jos antaisin kerrankin periksi. Luovuttaisin. Antautuisin. Onko mun aina pakko jaksaa. Olla se vahva, joka pärjää kyllä. Kuka ei rasita omilla ajatuksillaan muita. On se iloinen ja pirteä, hauska ja energinen. Joka aina ajattelee ensin muita ennen itseään. Onko muilla varmasti hyvä olo, miten voisin ilahduttaa heitä. Kuka ajattelee minua? Kuka ilahduttaa minua? Kuka pitää huolta mun jaksamisesta? Sen pitäisi olla minä. Ja nyt mä päätän, että se olen minä. MINÄMINÄMINÄ.