Rakas päiväkirja..

Missä sitä nyt sitten oikein ollaan? Ehkä kuitenkin avaan vähän taustoja. Vaikka tällä hetkellä kirjoitan tätä blogia vain itselleni, niin ajatuksena toive, että uskaltaisin jonain päivänä julkaista tämän kaikille. Koska tiedän, että meitä on täällä paljon, joka käy läpi tätä tai jotain tämän tapaista. Ja se, että tietää, että joku tietää miltä tämä voi tuntua, voi olla hyvinkin merkityksellistä. 

Nyt ollaan siis siinä, että lääkärintodistuksessa seisoo dg F32.11 (vaikka siinä kyllä vois lukea myös F33). Ensimmäisen diagnoosin olen saanut jo vuonna 2009, jolloin hakeuduin ensimmäistä kertaa lääkärinvastaanotolle työkaverin pakottamana. Ja siitä olen kiitollinen nyt ja aina. Muistan sen aamun, kun olin luvannut soittaa itselleni lääkäriajan. Työkaverini soitti ja kysyi: "Varasitko ajan?" - no en ihan vielä... "Nyt mä suljen tän puhelimen ja sä varaat sen ajan!" Ja, eihän siinä sitten enää mikäänmuu auttanut, kuin varata se aika terveyskeskuslääkärille. Ja siitä se pyörä lähtikin sitten pyörimään. Terveyskeskuslääkäri kirjoitti lähetteen psykiatriselle puolelle, jossa kävin noin 5 kertaa arvioitavana. Sen jälkeen tämä arvioija lähetti mut eteenpäin vielä johonkin arvioon, jossa mua haastatteli kaksi psykologia. Keskustelun lopuksi he totesivat mun olevan kiireellisen avun tarpeessa ja että saisin valita heistä toisen psykologikseni... Siinä sitten entententen valitsin... ja hyvän valinnan teinkin. Hänen luonaan kävin 4 vuotta intensiivisesti. Aluksi 3 vuotta kaksi kertaa viikossa ja viimeisen vuoden, kun lopettelimme terapiaa, "vain" kerran viikossa. Olihan siinä. Melkoinen polku tarvottavaksi. Välillä olin todella ahdistunut ja väsynyt. Mutta pääsin polun loppuun, aloittaakseni alusta. Tai ei ehkä ihan alusta, puolesta välistä.. tai jotain. 

Olin ollut masentunut varmasti nuoruudesta asti. Terapiaan mennessäni olin 30 vuotias. Olisihan sitä voinut mennä vähän aikaisemminkin. Sitä kun on elänyt suurimman osan elämästään mustan pilven alla/sisällä, niin eihän sitä osannut ajatella edes, että voisi olla jotain muuta. Jos on tottunut johonkin, niin siihen parempaankin voi olla vaikea tottua. Masennus luo identiteetin, jos sitä on sairastanut lähes koko ikänsä. Mutta, mä opettelin uuteen. Mulla oli parempi olla itseni kanssa. Olin tyytyväinen omaan itseeni ja itseni seuraan. En tarvinnut muita pönkittämään itsetuntoani. Luotin itseeni. Oli helpompi hengittää. Aamukahvin juominen kotini portailla auringonpaisteessa, lauantai eikä mitään tekemistä. Ah. Saatoin vain nauttia siitä mitähän mukavaa päivä toisi tullessaan. 

Tästä aurinkoisesta lauantaiaamusta on nyt vierähtänyt se 10 vuotta. Vuosi sitten, oireet alkoivat palata. Tai  no, oli niistä ollut viitteitä jo aikaisemminkin, mutta vuosi sitten aloin tunnistamaan niitä. Olin ahdistunut. Väsynyt. Eristäydyin. En halunut tavata ihmisiä. Sulkeuduin. Mikään ei tuntunut oikein miltään. En saanut enää samaa iloa ja nautintoa harrastuksista ja asioista, joista olin ennen nauttinut. Se oli omituista. Jatkoin kuitenkin elämää. Pidin lomaa 2 kk ja päätin, että "Noniin, parannuin." Vaihdoin työpaikkaa ja aloitin opiskelut. Päivät töissä, illat opiskellen ja vielä harrastaen. Huolehtien kodista ja arjesta. Päämääränä päästä jatkamaan opintoja. Kova stressi opiskeluista. Vuosi vierähti. Pääsin tutkintokoulutukseen. Vaihdoin työpaikkaa. Pettymys uudesta työpaikasta. Taakka kävi liian raskaaksi. Sama tuttu sumuverho laskeutui hartioilleni. Töihin ahdisti mennä. Itketti. Viikonloppu ei riittänyt palautumiseen. Väsytti. Väsytti. Väsytti. Flunssakierre jatkui. Ystävä sai mut älyämään mistä on kyse. Olen taas masentunut.