Rakas päiväkirja...

Tänään pohdin itseäni. En ole varmasti se "tavanomaisin" masennus-potilas. ("Potilas". Kamala sana.) Psykologikin hämmentyi, kun BDI-testin tulos antoi niin huikeat pisteet ja ne ylti reilusti vakavan masennuksen diagnoosin. Minusta tuntui, ettei psykologikaan oikein ollut uskoa tulosta. Kyseli ja ihmetteli, tarkensi joitain kohtia. "Mites sinä nyt näin ajattelet?" No hitto, sanoppa se. Musta tuntuu, että sitä kun on lapsesta asti opetellut tietynlaisen roolin, niin siitä on aivan järkyttävän vaikea päästä eroon. Lapsuuden kotona ei saanut näyttää tunteita. Tai ei siitä ainakaan ollut mitään hyötyä, vaikka olisi näyttänytkin. Ei kukaan sitä noteeranut. Tai huomannut tai ymmärtänyt. Ja murrosiässä ajattelin, etten halua rasittaa vanhempia omilla ongelmilla, koska heillä oli ihan riittävästi omia ongelmia. Sitä yritti vain olla mahdollisimman huomaamaton, mauton ja hajuton. Oli helpompi sulkeutua vain hiljakseen omaan huoneeseen ja kirjoittaa oma kurja olo päiväkirjaan tai tuntemattomille kirjeystäville. Sitä vain yritti sitkutella eteenpäin läpi murrosiän kriisien. Yksin. Onneksi mulla oli ystävä (ystäviä) Ilman häntä/heitä en olisi selvinnyt. 

Miltä masennuksesta kärsivä ihminen sitten näyttää? Stereotypia on varmasti se rasvainen tukka, resuiset vaatteet, ilmeettömät kasvot... Mutta ei, masennus ei näy päälle päin. Mä kyllä jaksan hymyillä ihmisille, jaksan kammata hiukset ja huolehtia hygieniasta. Haluan jopa pukea siistit, kivat vaatteet päälle, kun lähden ihmisten ilmoille. Keskustelen asiallisesti ja jopa vitsailen ja nauran. Ei musta näe ulospäin, että olen masentunut. Se on se sisäinen maailma mikä on ylös alaisin. Ne omat äänet pään sisällä, jotka sulle kuiskuttaa niitä ilkeitä asioita, mitkä saa sut ajattelemaan itsestäsi negatiivisesti ja pelkäämään tulevaisuutta. Ne ajatukset tulee jostain niin syvältä, että sitä ei voi käsittää. Niiden ajatusten kanssa painiminen on se, mikä syö ja vie voimia. Sitä huomaa puhuvansa itsestään alentavasti. Ei luota enää itseensä ja omiin taitoihisa. Pienetkin pettymykset tuntuu kaatavan koko maailman. Mä olen onnekas, koska tiedostan näitä ajatuksia ja sen kehän johon ajaudun. Jotain sentään olen oppinut neljän vuoden terapiassa. Tiedostamaan nämä ajatusmallit mitkä alkaa pyörimään päässäni, kun mieliala laskee ja sumuverho laskeutuu niskaani. Se ristiriita omassa päässä onkin melko hämmentävää. Sä tunnistat nää ajatukset, mutta et mahda niille minkään. Järjellä yrität itsellesi selittää, ettei ne pidä paikkansa, mutta kun se tunne on niin voimakas. Ja selittämätön ahdistus mikä voi iskeä aivan yllättäin, varoittamatta tavallisessa arjen tilanteessa. Sitä on vaikea hyväksyä, kun siihen ei löydy mitään selitettävää syytä. Miksi mä tunnen näin. Mene pois. En halua tuntea näin.