Rakas päiväkirja...

Istun sohvalle ja mietin, mitä sitten. Olen pessyt pyykit, imuroinut, tyhjentänyt ja täyttänyt tiskikoneen, käynyt kaupassa ja tehnyt opiskelutehtäviä. Kello on vasta kaksi. Vielä monta tuntia päivää jäljellä. En mä voi vain istua sohvalla ja katsoa telkkaria. Mähän olisin hyödytön, tarpeeton. Jos sitten lähtis käymään kuntosalilla ja sen jälkeen lenkittäis koiran. Sitten pitääkin tehdä ruoka ja voishan sitä vaikka siivota vaatekaapin. Ainiin ja tenttiinkin voi vielä lukea. Niin ja ois kiva ilahduttaa ystävää ja neuloa hänelle vaikka jotain... Hetkinen. Mä olen sairaslomalla. Kärsin työuupumuksesta ja masennuksesta. Mitähän se lääkäri ja psykologi mulle sanoikaan. Niin, mun pitäis levätä. Rentoutua. Rauhoittua. Mutta, en mä pysty. Mun sisäinen ankara minä aloittaa heti sen itseni sättimisen, jos pysähdyn. "Laiskimus. Täällä sä vaan kotona rötväilet, kun muut paiskii töissä. Ei sustakaan ole mihinkään. Miten sä et muka jaksa, jos kaikki muut jaksaa!? Luuseri. Surkimus Ethän sä ole enää mitään, kun et töissäkään käy..." Ja tuota ääntä on todella vaikea hiljentää. Siihen ei auta muu, kuin se, että nousen sohvalta ja tartun seuraavaan tekemättömään hommaan. Psykologi ihmetteli, miksi olen itseäni kohtaan niin ankara ja säälimätön? 

Mistä tämmönen ankaruus itseä kohtaan sitten oikein kumpuaa?  Miksi en koe olevani merkityksellinen, jos "en tee mitään". Työminä on ollut mulle aina tosi iso osa mun identiteettiä. Se on ollut se puoli mussa, mikä on pärjännyt, onnistunut ja saanut kiitosta. Siinä olen ollut ihan hyvä. Nyt sitä ei enää ole. Toistaiseksi. Olen "vain" opiskelija. Hyppään uuteen, aloitan alusta. Olen se pahnan pohjimmainen, keltanokka, joka ei oikein vielä tiedä mistään mitään. Mulla ei ole sitä vuosien tuomaa kokemusta mihin nojata. Ehkä se on se mikä tekee olon epävarmaksi, heikoksi ja haavoittuvaksi. Sen asian hyväksyminen. Uuden tilanteen hyväksyminen. Muutoksen sietäminen. Sitäkö kriiseilen. 

Tilanne on taas ristiriitainen. Koska unelmanahan mulla on ollut jo muutamia vuosia päästä pienelle breikille työelämän oravanpyörästä, jossa olen polkenut lähes taukoamatta viimeiset 15 vuotta, jos en vähän enemmänkin... Ja enhän mä ole heittäytynyt tyhjän päälle lusmuilemaan, vaan mulla on selkeä suunnitelma. Opiskelen itselleni uuden ammatin,joka mua on kiinnostanut jo pitkään ja joka haastaa mua aivan uudella tavalla kuin vanha, tuttu ja turvallinen. Mä olin sinnikäs ja tein töitä usean vuoden päästäkseni tavoitteeseeni. Hikeä ja kyyneliä on vuodatettu ja nyt mä olen sen saavuttanut. Saanut tutkintokoulutuspaikan unelma ammattiin. Ja koska asioilla on aina jokin tarkoitus, niin niin tällä mun uupumisella/masennuksellakin. Tuli hetki, jolloin piti tehdä ratkaisu. Tai oikeastaan lääkäri sen ratkaisun mun puolesta teki, joten pääsin siinä aika helpolla. Lääkärin mielestä nyt on järkevintä, että keskityn uudelleen kouluttautumaan, jotta jaksan tehdä töitä vielä seuraavat 25 vuotta. Eli saan keskittyä siihen, mikä mua tällä hetkellä oikeasti kiinnostaa ja motivoi. Mulla olisi nyt mahdollisuus nauttia vapaudesta ja keskittyä opiskeluun, jos vain sallisi tämän itselleni. 

Nyt jos ottaisin järjen käteen ja miettisin tämän niin, että tuleva aika on minulle itselleni. Kuntoutan itseni taas työkykyiseksi ja viisaammaksi, niin että en enää itseäni tulevaisuudessa polta loppuun. Nyt mulla on noin 2 vuotta aikaa kasvaa ja kehittyä. Hoitaa itseäni. Tehdä itselleni tärkeitä asioita, keskittyä hyvinvointiin opiskeluiden ohella. Mä olen sen arvoinen ja olen sen ansainnut.